torstai 27. joulukuuta 2012

Julkaistua 377: Taidemaalari Perttu Näsänen on kuollut

Sain eilen surullisen tehtävänannon. Minua pyydettiin kirjoittamaan STT:lle uutistiedote taidemaalari Perttu Näsäsen (1940–2012) äkillisestä kuolemasta viime lauantaina. Tunsin Pertun 2000-luvun alussa henkilökohtaisesti varsin hyvin, sillä hän toimi Kustannus Oy Taiteen hallituksen puheenjohtajana silloin, kun olin Taide-lehdessä päätoimittajana sekä kustantamossa kustannusjohtajana. Meillä oli kokouksien jälkeen tapana mennä Punavuoren Ahveneen ottamaan olut tai kaksi, ja tuolloin tuli juteltua taidemaailmaan liittyen ummet ja lammet, ja oli myös aina hauska kuunnella Pertun muisteluksia varsinkin 1970-luvun kiihkeästä järjestöpolitiikasta. Malja niiden hetkien muistolle!
Vähän lyhennettynä teksti näytti jo menneen läpi, mutta laitan tähän alkuperäisen tekstin:   

Taidemaalari Perttu Näsänen on kuollut

Taidemaalari Perttu Näsänen kuoli 72-vuotiaana äkilliseen sairauskohtaukseen 22.12.12 Helsingin Myllypuron taiteilijakylässä, jota hän itse oli ollut perustamassa ja missä hän asui sen valmistumisesta saakka vuodesta 1973.
Näsänen opiskeli Vapaassa Taidekoulussa ja Taideteollisessa oppilaitoksessa. Hän piti debyyttinäyttelynsä vuonna 1966.
Taiteilijana Näsänen tunnetaan yhtenä 1970-luvun konstruktivistimme mestareista, mutta monipuolisen taiteilijan lahjat ylsivät myös graafisen suunnittelun puolelle, ja kirjoittipa hän aikanaan paljon kritiikkejäkin.
Tulisieluisena keskustelijana tunnettu Näsänen oli myös mukana järjestöpolitiikassa: hän toimi luottamustehtävissä muun muassa Suomen Taiteilijaseurassa, Taidemaalariliitossa ja Helsingin Taiteilijaseurassa. Vielä 2000-luvulla hän toimi Kustannus Oy Taiteen hallituksen puheenjohtajana vuodet 2002–08. 
Perttu Näsänen: Sik-Sak 52, 1978, akryyli kankaalle.

keskiviikko 26. joulukuuta 2012

Mitä taiteilijat tekevät jouluna?

Hyvää joulua, tapaninpäivää ja jo uutta vuotta! Kävin tänään tapaamassa vanhaa ystävääni, taidegraafikko ja -maalari Tapani Mikkosta (s. 1952), koska hän täytti tänään 60 vuotta. Tuli taas nähtyä se, minkälaisia boheemeita taiteilijat oikeasti ovat. He nimittäin tekevät koko ajan töitä. Tapsa oli maalannut koko joulun ja vielä tänä aamunakin (taustalla olevat paperipohjaiset maalaukset):

  
Tällaisia taiteilijat siis ovat. Tapsan myötä hyvää vuodenvaihdetta kaikille ja vielä kerran onnea Tapsalle!

lauantai 22. joulukuuta 2012

Julkaistua 376: Voiko veistos olla ajan osoitin?

Taitaa nyt tulla vuoden viimeisin juttu. Viime sunnuntaina kävin kuvanveistäjä Matti Nurmisen (s. 1947) kanssa Tattarisuon Kiviveistämöllä, jossa hän viimeisteli tulevaa näyttelyään (4.–20.1.2013) Galleria Sculptoriin
Yksi reliefi oli vielä viimeistelyä vaille valmis:  


Tällaisissa oloissa veistäjämme ahertavat. Nurmisen naapuri, valokuvataiteilija Pertti Kekarainen (s. 1965) oli taannoin viettänyt päivän kiviveistämöllä ja matkalla takaisin oli kuulemma autossa ensin vähän aikaa hiljaa ja oli sitten todennut: "Tekemisen meininki. Ei tuu ihan ensimmäisenä Hegel ja Kant mieleen."
Vaan minullepa tuli kuitenkin mieleen Thomas Mann. Olin juuri nähnyt Nurmisen työhuoneella hänen tuoreen veistoksensa Taikavuori. Työmatkalla minäkin olin – olin nimittäin kirjoittamassa näyttelyn lehdistötiedotetta. Eilen se sitten tipahti kutsun mukana postilaatikosta:


Voiko veistos olla ajan osoitin?

”Tosiasiallisesti… osoitin suorittaa liikettä paikassa, vai mitä? Siinä näet! Mittaamme siis aikaa paikan avulla. Sehän on taas samaa kuin arvioisimme paikallisia etäisyyksiä ajan mittapuuna.” 

Näin totesi päähenkilö Hans Castorp saksalaisen kirjailija Thomas Mannin romaanissa Der Zauberberg (1924, suom. Taikavuori, 1957) pohtiessaan serkkunsa kanssa kuumemittaria ja minuutin pituutta. Mann käsitteli teoksessaan 1900-luvun alun ajatusmaailman merkittäviä taitekohtia – muun muassa ihanteiden kuolemaa, dekadenssia. Mutta aivan yhtä hyvin voisi katsoa juuri ajan olevan yksi kirjan keskeisistä teemoista.
Kuvanveisto on yllättäen hieman samankaltaista. Se on kuin osoitin, joka suorittaa liikettä paikassa – näennäisesti jähmettyneenä objektina, mutta kuitenkin täynnä ajan ja liikkeen ominaisuuksia, jännitteitä joiden varassa veistoksesta tulee elävä.
Nurmisessa onkin jotain Mannin kaltaista: vaikka hänen modernistinen muotokielensä lataakin nopeasti esiin estetiikan kysymykset, löytyy taustalta aina moraliteetti – jopa ironiteetti, sillä Nurminen ei Mannin tavoin pelkää työssään edes humoristisia ulottuvuuksia.
Nurminen on usein kirjallinen taiteilija, mutta hän ei koskaan vain kuvita. Hän pureutuu kirjallisuuden teemojen ytimeen – niihin suuriin teemoihin, jotka ovat lopultakin jakamattomia ja ikiaikaisia elämän suuria kysymyksiä. Nurminen katsoo omalta Taikavuoreltaan 2000-luvun alun maailmaa, sen aatteita, niiden kuolemaa ja rapistumista, aikakausien liitos- ja murtumakohtia. Hänen veistoksena ovat tämän ajan mittaamista.


Löytyi sieltä hangesta pienen kaivamisen jälkeen toinenkin näyttelyyn tuleva reliefi. 
Kuvanveistäjiä pilkataan toisinaan heidän herooisesta elvistelystään. Mutta kyllä siellä hangessa ja sisällä leijuvassa kivipölyssä, hitto soikoon, on tekemisen meininki.

*** 
 
Ja tulipa tässä mieleeni, että tein Nurmisen edelliseenkin yksityisnäyttelyyn (2007) tiedotteen. Silloin mietin tähän säähän osuvasti jäätikön kompressiivista jännitystä. Tästä linkistä.

torstai 20. joulukuuta 2012

Julkaistua 375: Muuttuuko taide virtuaaliseksi?

Eilisessä Ilkassa ilmestyi kolumnini, jossa kommentoin Ateneumin liittymistä Google Art -projektiin. Paljonhan siinä on hyvää ja kiinnostavaa, mutta katsoin asiakseni olla taas jurputtaja – on nimittäin Googlessa paljon arveluttavaakin. Ainakin minun on vaikea uskoa altruismin ja bisneksen liittoon.

Muuttuuko taide virtuaaliseksi?

Ateneumin taidemuseo liittyy osaksi Google Art -verkostoa. Google Art on digitaalinen museo, jonka kautta pääsee tutustumaan taideaarteisiin ympäri maailmaa. Toissa vuonna perustettuun virtuaalimuseoon kuuluu 180 taidelaitosta 40 maasta, ja taideteoksia on tarjolla yli 35 000.
YLE:n haastatteleman Google Finlandin maajohtaja Anni Ronkaisen mukaan projekti ”juontaa juurensa Googlen perusfilosofiaan – tuoda maailmassa oleva tieto kaikkien haettavaksi ja saavutettavaksi”.


Jalojen ajatuksien lisäksi on syytä muistaa että Google Inc. on myös monopoliasemaa havitteleva yhdysvaltalainen osakeyhtiö, jonka voitot muodostuvat sen taidokkaasta mainossysteemistä. Olemme varmaankin huomanneet, että osakeyhtiöt ovat vastuullisia osakkeenomistajille eivätkä jaloille aatteille – vaikkapa maailman kulttuuriperinnön säilyttämiselle.
Ehkä sekin on syytä muistaa, että taideteos ei ole kasa bittejä, ei nollia ja ykkösiä. Näytön kuva taideteoksesta ei ole taideteos. Taideteos on myöskin paljon muuta kuin osa ”maailmassa olevaa tietoa”. Se on kokemusta, elämystä. Se on jotain, jota havainnoiva ihminen voi lähestyä, josta se voi etääntyä ja joka koetaan elävän kehon kautta. Se koetaan aina jossain kontekstissa, jota Google yrittää häivyttää. Jopa niin tehokkaasti, että asiasta innostunut YLE:n toimittaja Minna Rinta-Tassi arvioi palvelun hyviä puolia: ”Kulttuurikierrosta helpottaa se, että kuvat ovat laadultaan korkeatasoisia, eikä teoksen näkyvyyttä peitä toiset turistit kuten todellisuudessa usein tapahtuu.”
Kitkatonta maailmaa ei ole. Kanssaihmiset – vaikkapa toiset turistit – luovat sen aidon kontekstin, missä asiat tapahtuvat. Se voi toisinaan ärsyttää, mutta se on totta. Se myös kertoo siitä, mitä museot ovat: paikkoja, missä ihmiset kohtaavat ja missä yhteiset kokemukset syntyvät.
Myös Google luo oman kontekstinsa: se kertoo sen, mikä muuntuu satunnaisesta olennaiseksi. Kävin tutustumassa EMMA – Espoon modernin taiteen kokoelmiin Google Artissa. Tarjolla olleet 38 taideteosta eivät vastanneet kokemustani EMMAssa käynneistäni. Pelkään kuitenkin, että nuo 38 teosta tulevat jollain erityisellä tavalla edustamaan EMMAa – ovathan ne nyt valittuja. Niiden siis täytyy olla jollain tavoin keskeisiä ja olennaisia. Niin kuin Google-haunkin: mitä korkeammalla rankilistassa, sitä tärkeämpi tai todempi täytyy tiedon olla. Kuka jaksaa etsiä niitä ”maailmassa olevia tietoja”, jota löytyvät sijalta 123 756? Tai kuka suhtautuu niihin vakavasti, uskoo niihin?
Google luo oman kontekstinsa. Se sitoo minut kaikkien muiden Google-palveluiden kautta tihentyvään verkkoon, jota kautta minut voidaan luokitella mainostuksen kohteena: tällainen on Google Artin kautta hahmottuva taidemakuni, tällainen musiikkimakuni YouTubessa jne.
Google ei ole ainoa mahdollinen käyttöliittymä todellisuuteen. Museossa käydessäni ostan usein esimerkiksi kirjan – demokraattinen käyttöliittymä sekin, vaikka vähän maksaisikin.

sunnuntai 16. joulukuuta 2012

Julkaistua 374: Lopetetaanko ammattitaiteilijoiden palkitseminen?

Viime viikon YLE Radio 1:n Kultakuumeen kolumnini tuli keskiviikon sijaan ulos poikkeuksellisesti vasta perjantaina. Ammattitaiteilijoiden tulevaisuus kulttuuri-ilmastossamme on alkanut huolestuttaa toden teolla:

Lopetetaanko ammattitaiteilijoiden palkitseminen?

Olen seurannut opetus- ja kulttuuriministeriön Suomi-palkintojen jakoa palkinnon perustamisesta alkaen vuodesta 1993. Suomi-palkinnon jakoperusteista todetaan ministeriön kotisivuilla: ”Ministeriö jakaa vuosittain Suomi-palkintoja tunnustuksena merkittävästä taiteellisesta urasta, huomattavasta taiteellisesta saavutuksesta tai lupaavan läpimurron tehneelle nuorelle taiteilijalle tai taiteilijaryhmälle.”
Vuosia olin kiinnostunut siitä, miten taiteen kehitys näkyy palkintojen jaossa – minkä tyyppistä tekemistä valtiovallan toimesta halutaan tukea. Onhan taide kokenut monenlaisia muutoksia kuluneen parinkymmenen vuoden aikana. Toisinaan näiden palkintojenkin kanssa on vähän kisafiilis: kapakassa veikkaillaan ja joskus sitä on jännittänyt omien suosikkiensakin puolesta.
Nyt tilanne on kuitenkin alkanut muuttua: esimerkiksi kuvataiteen osalta on viime vuosina saanut jännittää pikemminkin sitä, että saako ylipäänsä kukaan kuvataiteilija palkintoa. Kulttuuriministeri Paavo Arhinmäen mukaan tänä vuonna ”jaossa haluttiin nostaa esiin taiteen ja kulttuurin kiinnostavia tekijöitä ja ehkä myös jossain määrin helposti katveeseen jääviä alueita, jollaisia ovat esimerkiksi ääni- ja valosuunnittelu tai ruokakulttuuri”. Niinpä palkinnon sai muun muassa keittiömestari, villiyrttimies Sami Tallberg. Toisin kuin ruokakulttuuri, todellisuudessa juuri ammattimainen kuvataide tuntuu jäävän hiljalleen katveeseen. Ei tarvitse palata kuin viime vuoden Suomi-palkintoihin, niin löydämme palkittujen joukosta Ravintolapäivä-työryhmän. Silloinkaan joukossa ei ollut yhtään varsinaista kuvataiteilijaa. Sarjakuvataiteilijoitakin – tuon jo erittäin pitkään vain kliseisesti katveessa olleen alan tekijöitä – on riittänyt runsaasti: 2010-luvulla esimerkiksi kolme sarjakuvataiteilijaa on saanut Suomi-palkinnon. Ja vieläkin jotkut tahot kehtaavat mantranomaisesti toistella että ”sarjakuva on aliarvostettua”. Tätä on itse asiassa tehty jo 1970-luvulta alkaen yhtäjaksoisesti – muistan nimittäin sen, kun olin samassa työpaikassa sarjakuvagurumme Heikki Kaukorannan kanssa. Hän sen minulle jo opetti, ja sen jälkeen olen kuullut sitä liki 40 vuotta! Samaa koskee ruokakulttuuria: mikä muu ala on viime vuosina ollut yhtä seksikästä: televisio on täynnä ruokaohjelmia, netti täynnä ruokablogeja ja jopa Kauppalehden kolmossivulla on hiljalleen alkanut olla enemmän juttuja luomuruoasta tai kylmäsavuhauen mädistä kuin kuvataiteesta.
Ammattikuvataiteilijoiden määrä on koko 2000-luvun ajan lisääntynyt tasaisesti, mutta samalla koko ala on liukumassa syvemmälle ja syvemmälle sinne ihan oikealle katvealueelle. Kuvataiteesta ollaan kiinnostuneita yleensä vain silloin, kun syntyy joku kohu – kuten esimerkiksi Jani Leinosen ja McDonald’sin ottaessa yhteen.

Espoossa taidepalkinnot menevät marginaalin sijaan vallan keskiöön: oikealla eläkkeelle jäävä kulttuurijohtaja ja vasemmalla hänen alaisensa, eläkkeelle jäänyt museonjohtaja.

Mutta kaikki kehitys ei Suomessa ole yhdenmukaista. Onneksi on olemassa poikkeuksiakin, kuten tuo kummallinen kaupunki nimeltä Espoo. Espoossakin halutaan tukea kulttuurin katvealueita, mutta siellä asia tulkitaan vieläkin rohkeammin. Näin kulttuurijohtaja Georg Dolivo esitteli Espoon kulttuuripalkinnon jakoa kulttuurilautakunnan kokouksessa viime lokakuussa: ”Kulttuuripalkinnon saajalta on edellytetty merkittävää taiteellisen työn julkistamista menneen vuoden aikana tai merkittävää pitkäaikaista panosta Espoon taide-elämän hyväksi. Kulttuuripalkinnolla on haluttu tuoda esille liian vähälle huomiolle jääneitä taiteenaloja tai taiteilijoita, kiinnittää huomiota ko. taiteenalaan tai taiteilijaan ja antaa sille/hänelle erityistä tunnustusta.”
Espoon kulttuuripalkintoa on sitäkin jaettu perinteisesti ammattitaiteilijoille, ja lista vuodesta 1982 on itse asiassa aika komea. Mainittakoon myös, että palkintoon liittyvä 10 000 euron rahasumma on monelle taiteilijalle varsin merkittävä summa – esimerkiksi jonkin vaativamman taideprojektin tuottamiseksi. 
Toissapäivänä sitten uutisoitiin tämän vuoden Espoon kulttuuripalkinnot. Ja eivätköhän ammattitaiteilijat loistaneet poissaolollaan! Espoon kulttuuripoliittinen johto tuntuu toimivan aika paljon neuvostoliittolaisemmin kuin vasemmistolainen kulttuuriministeri konsanaan. Palkintoja annettiin kaksi: kymppitonnin sai kouraansa kaksi hyväpalkkaista virkamiestä, jotka ovat jäämässä eläkkeelle. Ja toinenhan oli yllättäen itse Georg Dolivo, joka on toiminut vuodesta 2001 Espoon kulttuurijohtajana. Toinen radikaali valinta oli Markku Valkonen, joka on johtanut Espoon taidemuseota EMMAa vuodesta 2002. Tällainen eläkepäivien kultainen kädenpuristus on aika kaukana ”liian vähälle huomiolle jääneestä” taiteenalasta. Se on itse asiassa aika vastenmielistä.
Väliin tuntuu siltä, että ammattitaiteilijoita lyödään rivakasti molemmille poskille – sekä oikealta että vasemmalta.

Olisikohan Kauko Räsäsen (s. 1926) suunnittelema Espoo-mitali piisannut Valkoselle? Sellaisenkin hän nimittäin sai tässä kuussa.

perjantai 14. joulukuuta 2012

Julkaistua 373: Leena Luostarinen

Ihan meinasi unohtua. Muutama viikko sitten ilmestyi Suomen Taideyhdistyksen jäsenlehti 2/12, jossa oli jukaistu seuraava kirjoittamani tiedote: 

Leena Luostarinen
Helsingin Taidehallissa 12.1.–3.3.2013 ja Joensuun taidemuseossa 9.3. –14.4.2013

Suomen Taideyhdistys järjestää tammikuussa Helsingin Taidehallissa Leena Luostarisen (s. 1949) mittavan retrospektiivisen taidenäyttelyn, jossa kartoitetaan Luostarisen pitkää uraa aina 1970-luvun läpimurtoteoksista nykypäivän tuotantoon.
Leena Luostarinen kuuluu siihen uusekspressionistiseen maalaripolveen, joka 1970-luvun lopulla näytti, että puheet maalauksen kuolemasta olivat jälleen kerran ennenaikaisia. Luostarisen ensimmäinen yksityisnäyttely oli vuonna 1973, ja siitä lähtien on järisyttänyt suomalaisen taideyleisön tunne-elämää voimakkailla, värikylläisillä ja usein myös salaperäisen symbolisilla maalauksillaan. Luostarinen on hakenut aiheitaan usein itäisistä ja välimerellisistä kulttuureista. Monet muistavat hänet kissapedoista, iibis-linnuista, sfinkseistä sekä niiden taustalla värisevistä fantasiamaisemista, joiden tunneviritys on vaihdellut hurjista värileikeistä vähäeleisempiin ja harmonisiin tunnelmiin.

Vesiväri Passage to India -sarjasta vuodelta 1992.

Luostarinen ei kuitenkaan ole mikään pelkkä villi ja kahlitsematon ekspressionisti. Hän on paneutunut laajalti kulttuurihistoriaan ja länsimaiseen taidehistoriaan, joihin hänen teoksensa viittaavat usein myös varsin älyllisesti ja hienovaraisesti.
Luostarinen kuuluu siihen naismaalareiden sukupolveen, joka mursi lopullisesti taidemaailmamme mieshegemonian, ja kollegoidensa – muun muassa Cris af Enehielm, Marika Mäkelä ja Marjatta Tapiola – joukosta juuri hän on eniten ollut muodostamassa suoranaista koulukuntaa. Nuorempien maalareittemme töissä Luostarisen vaikutus on näkynyt 1980-luvulta aina näihin päiviin asti. Luostarisen merkitys maalaustaiteemme kehitykselle onkin ollut varsin merkittävää. Hänen töitään voidaankin nähdä runsaasti kaikissa keskeisissä suomalaisissa kokoelmissa.
Taidehallin näyttelyyn kootaan keskeinen valikoima Luostarisen tunnetuinta ja rakastetuinta tuotantoa, mutta mukana on myös joitain yllätyksiä ja vähemmän tunnettuja töitä. Aktiivisesti edelleenkin työskentelevältä taiteilijalta nähdään myös valikoima tuoreempia töitä.
Näyttelyssä tullaan muun muassa paneutumaan Luostarisen itään suuntautuneisiin matkoihin ja tullaan esittelemään varsinaisten maalausten lisäksi myös vähemmän tunnettua materiaalia, muun muassa luonnoskirjoja. Oman osansa saa myös mytologinen materiaali – oli sitten kyse antiikin klassikoista tai egyptiläisestä kulttuurista. Luostarisen vanhemmasta tuotannosta nostetaan esiin taidehistoriallisia ulottuvuuksia sisältävää materiaalia, ja näytetään, miten Luostarinen viljeli varsin tietoisesti ja tarkkaan tutkien taidehistoriallisia kytkentöjä – ei lainkaan niin villin ekspressiivisesti, kuten kliseisemmät käsitykset antavat ymmärtää. Lisäksi on tarkoitus esittää meditatiivisempaa ja vähäeleisempää Luostarista, mikä tuli aikoinaan esiin esimerkiksi hänen lukuisissa kivitutkielmissaan. Tarkoitus on myös esitellä pienempiä, esimerkiksi paperille tehtyjä töitä. Luostarinen ei urallaan ole suinkaan ollut ainoastaan komeiden, ”museokokoisten” töiden maalari.
Luostarisen taiteilijanlaadusta on käyty runsaastikin keskustelua, ja häntä on luokiteltu väliin ekspressionistiksi, väliin romantikoksi. Väliin hän osa 1980-luvun eurooppalaista uusekspressionismia, väliin esimerkki postmodernista asenteesta. Näyttelyllä pyritään myös haastamaan mustavalkoista lokerointia ja osoittamaan sen, miten pitkä taiteilijanura parhaimmillaan ylittää tyyliin liittyvät kysymykset.
Näyttelyn kuraattorina toimii taidekriitikko Otso Kantokorpi.
Näyttelyn yhteydessä julkaistaan Luostarisen uraa kattavasti kartoittava kirja, kirjoittajina taidehistorioitsija ja kriitikko Marja-Terttu Kivirinta sekä Otso Kantokorpi.

torstai 13. joulukuuta 2012

Julkaistua 372: Mesenaattien luonteesta

Eilisessä Kauppalehdessä ilmestyi lyhyt kolumnini taiteen keräilyn vähemmän puhutusta puolesta:

Mesenaattien luonteesta

Ovatko kaikki taiteen rakastajat taiteen rakastajia?
Lontoolainen The Inpendent raportoi tällä viikolla maailman uudesta huippubiennaalista. Santorinin biennaali Kreikassa aloitti kesällä komeasti rahan voimalla: taiteilijaksi ja taloustieteilijäksi itseään tituleeraava kreikkalainen miljardööri Kikos Papadopoulos lupasi jokaiselle 14 kuraattorille 10.000 punnan palkkiot ja täyden ylöspidon  Egeanmeren idyllissä.

Kikos Papadopoulos blogissaan, jota on viimeksi päivitetty vuonna 2010.

Santorinin biennaali oli yleisömenestys, mutta kuraattorit ja 300 taiteilijaa jäivät nuolemaan näppejään. Rahojaan ei ole saanut kukaan. Suurin osa teoksistakin on tällä hetkellä teillä tietymättömillä – ja Papadopoulos ei tietenkään vastaa puhelimeen.
Papadopouloksen tavoitteena oli kuulemma näyttää tapoja, miten Kreikka pääsee muun muassa taiteen avulla pois lamasta. Taisi osua asian ytimeen.
Helppohan se on kreikkalaisia haukkua. Vaan onko Suomessa toisin? Olen kuullut taiteilijaystäviltäni lukuisia tarinoita Suomessa tehdyistä ohareista, epäluotettavista galleristeista ja penniä ahnaasti venyttävistä suurkeräilijöistä, jotka tinkivät kohtuuttoman aggressiivisesti. Ja useimmiten taiteilijat vain nöyrtyvät hiljaisesti, koska he odottavat edes jonain päivänä saavansa rahansa tai koska teos merkittävässä kokoelmassa näyttää ansioluettelossa hyvältä.
Näitä tarinoita ei kukaan kirjaa mihinkään, eivätkä ne tule osaksi kulttuurihistoriaa. Ne muuntuvat kapakoiden kulkutarinoiksi ja kuolevat sitten pois. Suurten mesenaattien nimet jäävät kuitenkin historiaan.

maanantai 10. joulukuuta 2012

Julkaistua 371: Palkittu ja rakastettu...

En näköjään ehdi nykyään käydä missään, mutta postilaatikosta tipahtelee silloin tällöin aamuisin juttuja, joita öisin kirjoittelen. Tänään sieltä tuli tuorein 1/2-lehti, jossa oli vähän pakinanomainen juttuni taiteesta ja palkinnoista: 

Palkittu ja rakastettu…

Palkinnot ovat olleet osa taidekenttää iät ja ajat. Klassisen musiikin kilpailu- ja palkitsemisjärjestelmät ovat olleet pitkään yksi kentän aidosti keskeisistä osa-alueista, mitä kapitalismi (lue = musiikkibisnes) on osannut hyödyntää maksimaalisesti. Miksi kuvataiteet ovat saaneet olla kohtuullisen rauhassa näistä taiteen ”ulkotaiteellisista” ulottuvuuksista? Vai ovatko?
 Palkintoja voi saada tukustakin...

Ensimmäinen saamani palkinto on kansakoulun henkisissä kilpailuissa kirja, jonka voitin lausumalla Uuno Kailaan (1901–1933) runon ’Sanat’. Voitin myös Raittiuskilpakirjoituksissa ainakin kolme kirjapalkintoa. Hymypoika-patsasta en koskaan saanut, mikä harmittaa minua vasta nyt, koska olen myöhemmin oppinut, että hassun kipsiveistoksen muovaaja on arvostamani kuvanveistäjä Heikki Nieminen (s. 1926). Vaatimattomassa taidekokoelmassani voisi siis paremmalla käytöksellä olla aito Nieminen.

Heikki Niemisen Hymypoika vuodelta 1954.

Ja olihan tytöillekin oma Hymytyttönsä, Niemisen kädestä sekin. Palkintoa on jaettu Hyvän Toveruuden Kilvan palkintona vuodesta 1954 ja jaetaan edelleenkin. Nykyään veistokset valaa taiteilijaksi itseään nimittävä Reeta Kauranen, joka hoitaa Koristevalu Kärkkäistä Porvoossa. Olin aika hämmästynyt, kun luin firman verkkosivuilta, että näitä 15 euroa maksavia Hymy-veistoksia jaetaan vieläkin vuosittain noin 7.500–8.000 kappaletta. Kokoelmaveistokseni ei siis olisi kuitenkaan kovin arvokas. 
Se, että muistan vielä 55-vuotiaanakin Kailaan runon avaussäkeet (”On olemassa hyvin paljon sanoja…”), kertoo epäilemättä jotain kilpailun ja palkinnon merkityksestä – ellei kyse sitten ole vain pelkästä traumasta, koska runossa puhuttiin sanan ’isä’ pelottavuudesta, ja minä olen aina rakastanut valtion ylimääräisellä taiteilijaeläkkeellä palkittua – sillä osin palkintohan sekin on – kuvanveistäjä-isääni (s. 1935).

Parhaat taiteilijat…

Lienee niin, että erilaiset rankkaukset ovat ihmisyhteisölle ominainen tapa olla. Vaikka olisimme kuinka demokraatteja, tiedämme itse kukin, että ihmiset eivät ole tasa-arvoisia ja että me kaikki jaamme asioita erilaisiin hierarkioihin koko ajan, päivittäin. Kaksi saman alan / samantyyppistä / samaa materiaalia käyttävää / samanikäistä taiteilijaa asettuu väistämättä arkiajattelussa vertailuun. Kuinka monta kertaa olenkaan ajatellut sitä, kumpi on parempi veistäjä: Mauno Hartman (s. 1930) vai Kain Tapper (1930–2004)? Ravintolassa sanon mielipiteeni aina ääneen, painetussa tekstissä en koskaan.
Syitä vaikenemiseen on useampia. Taiteilijoiden paremmuusvertailua pidetään sekä mahdottomana että varsinkin epä-älyllisenä ja ikään kuin taiteenulkoisena asiana. Vallan portinvartijoille tämä kuitenkin sallitaan. Jotkut taiteilijat saavat muun muassa Pro Finlandia -mitalin, yhden korkeimmista taiteilijoille myönnettävistä kunniamerkeistä. Onneksi niitäkin piisaa. Tapper sai sellaisen vuonna 1977, Hartman vuotta myöhemmin. Tapper kuitenkin tavallaan voitti kisan, koska hänet nimitettiin akateemikoksi vuonna 1996.
Pro Finlandia -mitalia on jaettu vuodesta 1945 saakka, toisinaan yli 20 vuosittain. Viime vuonna sellaisen sai 13 taiteilijaa. Mutta kuka muistaa taidemaalari August Laitilaa (1893–1972), joka sai omansa vuonna 1949?
Monen taiteilijan himoitsema Pro Finlandia -mitali. Tämän yksilön sai Tapio Junno vuonna 1989.

Rankijärjestelmät ovat toisinaan melko tarkkoja. Todennäköisesti varsin harva nykytaiteilija tietää, että Suomen Leijonan ritarikunnan komentajamerkki on kunniamerkkien keskinäisessä rankkauksessa korkeammalla kuin Pro Finlandia -mitali – tai ylipäänsä, että sellaisiakin taiteilijoille jaetaan. Taidemaalari ja -graafikko Jorma Hautala (s. 1941) sai sellaisen vuonna 2001 – hänen kollegansa taidemaalari Leena Luostarinen (s. 1949) on ”vain” saman ritarikunnan ritari. Hän on siis virallisella ansiomerkkirankilistalla alempana kuin Hautala.
Uskallan silti väittää, että nykyään 30–40-vuotiaat taiteilijat saavuttavat 55-vuoden korkean iän, he ovat tästä paljon tietoisimpia kuin nykyään. Vallankumouksella kun on taipumus syödä lapsensa, eikä instituutioilla ole taipumusta hävitä mihinkään. Tuskin ikianarkistinen performanssitaiteilija Roi Vaarakaan (s. 1953) olisi kolmikymppisenä uskonut, että vuonna 2010 hänellekin myönnetään Pro Finlandia. Eivätköhän esimerkiksi Adel Abidin (s. 1973) ja Salla Tykkä (s. 1973) ole hyviä ehdokkaita, jos vetoa pitäisi lyödä?
Jotkut taiteilijat kieltäytyvät palkinnoista. Kirjailija Hannu Salama (s. 1936) ei aatteellisista syistä ottanut vastaan hänelle vuonna 1975 myönnettyä Pro Finlandiaa. Vuonna 1998 kirjailija Leena Krohn (s. 1947) ja taidemaalari ja -graafikko Marjatta Hanhijoki (s. 1948) palauttivat Pro Finlandiansa vastalauseeksi sille, että tasavallan presidentti Martti Ahtisaari oli myöntänyt Suomen Leijonan ritarikunnan komentajamerkin – siis sen saman mikä Hautalalla on – Indonesian hallituksen metsiä tuhoavalle metsäministeri Djamaludin Suryohadikusumolle. Kosto elää, vaikka vähän voimattomanakin: vuonna 1999 kukaan kuvataiteilija ei poikkeuksellisesti saanut Pro Finlandiaa. 
... mutta voi palkinnon tilata taiteilijaltakin. Kuvanveistäjä Tapio Junnon (1940–2006) Tampereen elokuvajuhlille lahjoittama palkintoveistos Kiss (1970), jota valetaan edelleenkin vuosittain. 
 
… ja paljon rahaa

Moniin palkintoihin liittyy myös iso rahasumma. Palkittujen rankkauksen lisäksi palkinnotkin on rankattu. Kapitalismin laki on rautainen: mitä enemmän rahaa palkintoon liittyy, sitä ”merkittävämpi” palkinnosta on tapana tulla. Suomalaisessa kuvataidemaailmassa tämä koskee varsinkin kahta palkintoa: pohjoismaista Carnegie Art Awardia ja umpikotimaista Ars Fennica -palkintoa. Viime vuonna taidemaalari Heikki Marila (s. 1966) sai pohjoismaisen pankkiiriliikkeen varainhoidon, sijoittamisen ja arvopaperinvälityksen voittorahoja 110.000 euroa ja Anssi Kasitonni (s. 1978) alkuaan Hämeen Peruna Oy:stä – aikanaan Suomen suurin perunajauhon valmistaja – kasvaneita sijoitusrahoja 34.000 euroa. Ja kun rahaa on paljon, enemmän kuin muilla, uutisoi media kautta linjan: ”Suomen merkittävin taidepalkinto”. Ja näinhän se on, koska asioilla on tapana reifikoitua, sanan muuttua lihaksi. Raha muuntuu helposti muiksi symbolisiksi arvoiksi, jotka ovat ikään kuin totta. Niinpä pelkkä runner up -kategoriakin riittää: Ars Fennica -ehdokkuus näyttää kuvataiteilijan CV:ssä ainakin yhtä hyvältä kuin Maj Lind -pianokilpailun jaettu III sija nuoren pianistin CV:ssä.
Monesta taiteilijasta on tapana kliseisesti sanoa, että he ovat ”palkittuja ja rakastettuja”. Onneksi siis käytössä on kategorioita erilaisista laadullisista luokista. Ja onneksi rakkautta ei ole tapana rankata. Sitä kun ei tunnetusti rahalla saa – toisin kuin seksiä.

Otso Kantokorpi

Kirjoittaja on ainakin neljästi palkittu helsinkiläinen kriitikko, joka yritti aikoinaan Taide-lehdessä lanseerata Vuoden keski-ikäinen taiteilija -palkinnon.

torstai 6. joulukuuta 2012

Julkaistua 370 & Näyttelykuvia 754: Hyvin ripustettu

Olen pahoillani blogin hitaasta päivittämisestä ja harvoista näyttelykäynneistä. Muut työt ovat pitäneet koko syksyn otteessaan, mutta ehkä vuodenvaihteen jälkeen koittaa taas kevät...
Tiistaina kävin kuitenkin Forum Boxissa Tülay Schakirin (s. 1968) näyttelyssä "tuskin huomattava" (23.11.–16.12.). Mutta eipähän tuo eilisen Kauppalehden tarjolla ollut 1500 merkin tila mahdollistanut kuin yhdestä työstä puhumisen – yhtäkkiä taas vain huomasin, että merkit oli käytetty, vaikka juttu oli vasta alussa:

Hyvin ripustettu

Länsimaiset taiteilijat ovat ainakin renessanssista lähtien pohtineet sitä, miksi näemme asiat niin kuin näemme ja miten sitä voisi manifestoida. Havainnon rakentumista onkin pelkän pohtimisen lisäksi tullut toisinaan myös varsinainen taiteen aihe.
Vaikka monipuolisesta valosuunnittelustaan tunnetun ja useita julkisia teoksia tehneen Tülay Schakirin (s. 1968) teoskokonaisuus ”tuskin huomattava” vaikuttaa ensi alkuun aika oudolta, jatkaa se siis tavallaan pitkää perinnettä.


Kuvataiteilijan onnistuu enää harvoin hätkähdyttää yleisöä, ja gallerioissakin on kaikki kuviteltavissa olevat ripustuspaikat käytetty eri tavoin jo moneen kertaan – myös kattoa myöten. Mutta samalla tavallahan niitä yleensä katsotaan ja väännellään sitten tarvittaessa niskaa. Schakir on käyttänyt Forum Boxin komeita tiloja lähinnä katosta käsi, ja yleisölle tarjotaan apuvälineeksi peili, jonka avulla pitää yrittää tihrustella kattoa ja sinne installoituja esineitä ja rakenteita. Näin sitä joutuu ikään kuin huomaamatta osaksi havaintotapahtumaa ja siten itse teosta. Efekti korostuu varsinkin sen takia, että peilin avulla ylös katsominen ei ole kovin arkinen asia, ja tähtäämisen tuottaman tasapainoilun myötä sitä joutuu pohtimaan taiteilijan oivallusten lisäksi omaa kehoaan ja tapojaan hahmottaa maailmaa. Kokemus on aika metka, vaikka ei sen avulla mitään kopernikaanista vallankumousta tietenkään tapahdu. Jokin mielekäs liikahdus kuitenkin.

***

Muistin samalla, että kirjoitin nelisen vuotta sitten Schakirin Sculptorin näyttelystä Uuteen Suomeen jutun. Täs linkistä siihenkin juttuun, kun nyt ei sanoja piisannut.