keskiviikko 31. elokuuta 2011

Miksikö olen antikapitalisti?

Tämä ei liity mitenkään taiteeseen. Tai toivottavasti liittyy jotenkin.
Tänään uutisointiin, että UPM sulkee Myllykosken paperitehtaan vuoden loppuun mennessä. UPM muuten osti tehtaan viime vuodenvaihteessa ja kertoili tiedotteessaan tuolloin suunnitelmissaan:
UPM:n painopisteet vuosille 2011-2012
• Myllykosken integrointi ja synergioiden toteuttaminen
• Velan vähentäminen
• Valmistautuminen kasvuinvestointeihin
Näin toimii kapitalismi. Ei liene mitään epäilystä siitä, että jo tehdasta ostettaessa UPM:llä tiedettiin, mitä tuleman pitää. Ja hyvinhän se toimii: tänään kun alasajosta tiedotettiin, UPM:n osake ehti jo seitsemän prosentin nousuun. Osakkeenomistajat ovat tyytyväisiä. 645 ihmistä menettää työpaikkansa. Ja sinne meni jalkapallojoukkue Myllykosken Pallon suurin tukija. Ja entäs sitten tehdaspaikkakunnan kulttuurinen identiteetti ja yhteisöllisyys?
Ainakin minä näen jopa ne 20 muinaista perhettäBjörnbergit olivat Myllykosken omistajia – parempana vaihtoehtona kuin sellaisen johdon, joka on vastuussa vain kasvottomille osakkeenomistajille. Jättiväthän Serlachiuksetkin Mänttään hiipuvan paperitehtaan lisäksi sentään kaksi museota ja toimivan taidekaupungin perinnön. 
Siis liittyyhän tämä taiteeseen.

Näyttelykuvia 448: Puolivalmista

Kriitikon – ja varsinkin ammattimaisena journalistina toimivan kriitikon – työn yksi inhottavimpia ulottuvuuksia on se, että joutuu usein näkemään puolivalmista ja sellaisesta myös kirjoittamaan. Kauppalehti halusi ennakkojutun huomenna uusissa komeissa tiloissaan Bulevardi 10:ssä avajaisiaan pitävästä Gallery Kalhama & Piippo Contempoarysta. Remontti oli vielä varsinaisessa paniikkivaiheessa, eivätkä esimerkiksi huonekalut olleet vielä tulleet paikalle, mutta haastattelin taiteellista johtajaa ja osakasta Pilvi Kalhamaa, jota Kauppalehden kuvaaja oli kuvaamassa juuri silloin, kun tulin galleriaan:


Juttu on huomisessa lehdessä, joten palaan asiaan.
Samaa puolivalmista oli tietenkin taiteenkin katsominen, kun Jukka Korkeilan (s. 1968) näyttelyn Minä en kuulu vain itselleni (2.9.–2.10.) töitä parhaillaan vasta ripustettiin:


Ja tästäkin siis pieni juttu huomisessa lehdessä, joten palaan siihenkin.
Tällaista kriitikon aika raadollinen arki usein on: 11.30 haastattelin Kalhamaa ja kuikuilin galleriassa sen minkä kykenin näkemään, sitten kotiin ja sovitusti 14.00 mennessä vajaan kahden liuskan pääjuttu uudesta galleriasta ja vajaan liuskan kainalojuttu Korkeilasta oli sähköpostissa. Ole siinä nyt sitten syvällinen.
Mutta lukijalle on syytä ehkä myös painottaa, että ennakkojutulla ja kritiikillä on vissi ero. Edellinen on nopeaa ja rutiininomaista tiedonvälitystä ja jälkimmäinen sitten jotain muuta, jonka olemusta täytyy kai opiskella ja kokeillakin koko elämänsä. Joten en kerro, mitä se on. En vielä osaa.

Näyttelykuvia 447: Sekasotku

Eilen kävin Uudenmaankadun Galleria Huudossa katsomassa Markus Åströmin (s. 1974) näyttelyn Inside My Energy Conversion Box (24.8.–11.9.):


Åströmin omin sanoin: "Näyttely on pieni kokonaisuus, jonka tiivistää sisäinen sekasotku, joka pyörii ympäriinsä kehossani ja sielussani. Lapsenomainen kiinnostukseni ympäröivää maailmaa kohtaan ja sen herättämät kysymykset ja ajatukset värittävät jokseenkin kokeilevaa ja levotonta luovuuttani." Pienen takahuoneen osalta tältä tuntuikin – Åström esimerkiksi tuntuu haluavan kokeilla kaikkia mahdollisia välineitä ja tekniikoita, mikä tietenkin katsojalle on myös vähän rasittavaa, kun näytillä on vain yksittäiskappaleita, joiden perusteella hänen ilmaisunsa ja sen mahdollinen voima jää turhan arvoitukselliseksi. Näin on varsinkin siksi, että hän ei vie juttuaan loppuun saakka. Olisi sitten ripustanut koko gallerian yhtä villisti. Nyt isomman etuhuoneen kliinisen siistit ja modernistisen harvaan ripustetut lambda-vedokset muodostavat vain tylsän kontrastin takahuoneelle. Näyttely on siis sekasotku, niin kuin oli tarkoituskin, mutta ei mielestäni tarpeeksi sekaisin.

maanantai 29. elokuuta 2011

Näyttelykuvia 446: Taidekin voi olla hauskaa

Maanantaisin on yleensä kriitikon vapaapäivä, koska galleriat ovat kiinni. Helsingissä poikkeuksen muodostaa kuitenkin Kuvataideakatemian Galleria FAFA, joka on avoinna joka päivä. Niinpä piipahdinkin siellä tänään katsomassa Tärähtäneiden Ämmien (Katriina Haikala & Vilma Metteri) näyttelyä Funny Games – Koti, nainen ja hauskat leikit (26.8.–11.9). Näin he kertovat tekevänsä: "Tärähtäneet Ämmät tarkastelevat naiseutta äitiyden ideaalin, ihanne-elämäntavan ja sosiaalisen median avulla rakennetun identiteetin kautta." Ja näin he myös he tekevät. Näyttely on sitä paitsi poikkeuksellisen hauska – huumori on nimittäin kuvataiteessa oikeasti aika vaikea laji: 


Sen lisäksi, että ironiset naisten rooleja tutkivat teokset olivat aidosti aika hersyviä, oli taiteen taito- ja käsityöulottuvuus myös kunniassaan. Oivaltavissa duuneissa oli nähty vaivaa ja mietitty toteutusta kuten vaikkapa tässä pullavapaudenpatsaassa:



Siis oikein hauska näyttely, mutta on se kuitenkin todettava, että Tärähtäneiden Ämmien yhteiskunnalliset kommentit tuppaavat jäämään vähän sivulauseiksi. Ei tämä näyttely mikään maailmaa muuttava kokemus ollut. Guerrilla Girlsien räjähtävämpää voimaa heillä ei ainakaan vielä ole arsenaalissaan. Tärähtäneiden Ämmien kanssa tulee vähän sellainen Todella upeeta -olo, mutta kyllähän senkin kanssa viihtyy ja miettii joskus isompiakin kysymyksiä. Ehkä olen nyt vain vähän liian ryppyotsainen.

Taas radiossa

Olin viime viikolla kahteenkin kertaan radiossa. Torstaina puhuin Marko Gylénin kanssa lyhyesti taiteen poliittisuudesta ja lauantaina minulta oli lyhyt haastatteluinsertti minua Kritiikin Uutisten päätoimittajana seuranneen Aleksis Salusjärven vetämässä Suoraa puhetta -ohjelmassa, jossa studiossa oliva taide-elämän menosta keskustelemassa Kuvataideakatemian vararehtori, taidehistorioitsija Riikka Stewen, taiteen marginaaleja koluava legenda, taiteilija ja kriitikko Erkki Pirtola (s. 1950) ja Hyrynsalmelle Kuvataideakatemiasta valmistumisensa jälkeen muuttanut ja siellä varsin kiinnostavaa residenssi- ja näyttelytoimintaa (avaa ihmeessä tämä linkki: Mustarinda) yhdessä Alma Heikkilän (s. 1984) kanssa vetävä taiteilija Antti Majava (s. 1977).


Minun kontribuutioni oli varsin vaatimaton, mutta Stewenin mielestä kuitenkin masentavan defaitistinen. Tätä en ihan kuitenkaan allekirjoita, sillä enhän minä silloin jaksaisi enää edes tehdä tätä työtä. Totesin kuitenkin taidekentässä tapahtuneista muutoksista kapitalismikriittisesti ainakin sen, että "tuotantoporras tuntuu lajissa kuin lajissa saavan sisällöllisen yliotteen". Tottahan tietenkin on, että Majavan Mustarindan kaltaiset hankkeet tätä aktiivisesti vastustavat, mutta voi toki kysyä, että koittaako joskus se hetki, kun Mustarindakin sulautuu osaksi vallan rakenteita ja tuotantoporrasta – tai siis itsekin muuttuu sellaiseksi. Onhan esimerkiksi Pirtolasta kasvanut aikamoinen instituutio ja vahva määrittelyvallankäyttäjä ITE-taiteen muotoutuneella kentällä – vähän niin kuin "virallinen epävirallinen".
No oli miten oli, ohjelma oli varsin kiinnostava. Salusjärvi sai porukan kanssa aikaan monia hyviä keskustelunsäikeitä, ja yleisökommentitkin olivat osin osuvia, vaikka mukaan mahtuikin sitä normaalia Kansanradio-jurputusta. On sitä paitsi hauska kuunnella tällaista ohjelmaa, jossa ajatuksile annetaan kunnolla tilaa. Liki parituntinen ohjelma herätti minussakin monia mietteitä, joita täytyy kypsytellä. 
Jos siis kiinnostaa, varatkaa kunnolla aikaa ja avatkaa tämä linkki YLE:n Areenasta. Ja suosittelen muutenkin loppusyksyn ajan kuultaavaa Suoraa puhetta -ohjelman keskustelua (lauantaisin puolenpäivän uutisten jälkeen tai sitten Areenasta) siitä, minkälaista kaupankäyntiä taide – laji kuin laji – nykyään on. Salusjärvi on hyvä toimittaja.  

PS. Ja tulihan luntakin tupaan: Majava antoi sivulauseessa ymmärtää, että tänä kesänä kuratoimani Mäntän kuvataideviikot oli "visuaalisesti järjettömän epätoimiva". Vaikka kyllähän minä siitä yhtä sun toista itsekin tiedän.  

PPS. Olen vasta viime vuosina kunnolla tajunnut, kuinka hyvä väline radio edelleenkin on. Esimerkiksi monet taiteilijaystäväni kuuntelevat radiota työhuoneellaan miltei päivittäin, ja moni taidekeskustelu saa näin alkunsa radio-ohjelman kirvoittamana. Ja jotta en suotta vaikuttaisi defaismiin taipuvaiselta, totean painokkaasti, että nimenomaan yleisradiotoiminta on yksi kulttuurisen demokratian kulmakivistä, ja sen eteen tulee taistelussa mediamaailmassakin jylläävää kapitalismia vastaan antaa kaikkensa.  

sunnuntai 28. elokuuta 2011

Näyttelykuvia 445: Ikääntymisestä

Kriitikon polut eivät ole tutkimattomat. Usein ne nimittäin kulkevat varsin ennustettavaa reittiä tuttujen gallerioiden kautta. Yritän aina silloin tällöin muistuttaa itseäni siitä, että vähän tuntemattomammistakin gallerioista saattaa silloin tällöin löytää ihan kiinnostavaa taidetta. Galleria Tila (Kalevankatu 40) on juuri tällainen paikka. Olen käynyt siellä vasta kaksi kertaa, ja molemmilla kerroilla on ollut tarjolla oikein hauska näyttely. Eilen kävin näyttelyssä Tässä iässä (5.–28.8.) – ryhmänäyttely, jossa pieneen yksihuoneisen galleriaan oli tungettu peräti 26 taiteilijan näkemyksiä erilaisista ikäkriiseistä, ajan kulumisesta, ikääntymisestä ja elämänkaaresta:


Töissä oli mukana sekä angstia että huumoria ja vähän kaikkea siltä väliltä. Hieno idea, ja kun teoksia tungetaan seinälle tarpeeksi, lakkaa ripustus olemasta niin merkityksellinen. Kyllä sieltä niitä hyviä yksittäisiä duuneja löytää, kuten vaikkapa Maiju Salmenkiven (s. 1972) Kurkkunaama, josta ilmenee hauskasti se, miten oikea maalari löytää hyvän väriaiheen vaikkapa kurkkunaamiosta:


Ja toinenkin hyvä idea: näyttelystä oli julkaistu pikkuruinen minikatalogi, jota myytiin kahdella eurolla. Ei kaiken taidemaailmassa tarvitse olla aina niin juhlavaa ja pompöösiä.

***

Ilta huipentui urheilun parissa – toki taidekin oli mukana, koska kyseessä oli Galleria Ortonin jengin ja Etelä-Helsingin Jyryn välinen petankkimatsi, joka päätti gallerian kesäkauden. Tässä kuvanveistäjä Matti Nurmisen (s. 1947) taidonnäyte:  


Hävisimme Jyrylle tiukan matsin jälkeen katkerasti 2-0. Vaikka luvut näyttävätkin tylyiltä, jouduimme todellisuudessa mittaustilanteisiin aika usein:


Tappion katkeruutta lievensi onneksi eräs haltuumme varsin taiteellisilla tavoilla joutunut Jaloviina-lasti.

lauantai 27. elokuuta 2011

Selainongelmia?

Eilen tapahtui kummallinen asia. Eräs ystäväni soitti ja kertoi blogini hävinneen – ottamatta lukuun tuoreinta postausta, joka pelkästään tulee näkyviin – ei siis mitään sivupalkkeja eikä vanhempia postauksia yms. Suoritimme vähän vertailujakin, ja kävi ilmi, että näin tapahtuu (alkoi siis tapahtua eilen), jos käyttää selaimena Microsoftin Internet Exploreria tai Applen Safaria. Mozillan Firefox toimii kuitenkin ihan normaalisti. Olisikohan jollain mitään tietoa tästä ongelmasta? Googlen omistaman Bloggerin toimintaan sen kai täytyy liittyä.

Näyttelykuvia 444: Viileää

Toissapäivänä kävin Forum Boxissa katsomassa Jani Ruscican (s. 1978) näyttelyn Scene Shifts (12.8.–4.9.). En tiedä, voiko nykytaiteen käsitteellissävyisen installoinnin yhteydessä mielekkäästi puhua "ripustuksesta", mutta tähän suuntaan ajatukseni välittömästi kulkeutuivat: ajattelin, että "onpa viileästi ja luotaantyöntävästi ripustettu näyttely". Vähän populistisesti tuli mieleen ajatus, jota kriitikon ei liene hyvä sanoa ääneen, jos haluaa pysyä ikään kuin älyllisenä: "Ai tää on taas tätä."
Sen verran minulla on kuitenkin työetiikkaa, että päätin katsoa jutun kunnolla läpi, ja tapahtuihan sitä kuitenkin joku nitkahdus, kun ryhdyin katsomaan (onnekkaasti satuin paikalle juuri loopin lopussa) nimenomaan 13-minuuttista videota Scene Shifts – in six movements (2011), joka käsitteli "paikan esittämisen historiallisia ja mediaalisia kerrostumia", kuten Marita Muukkonen tiedotteessa kertoo.


Toisiinsa liittymättömien (siis niinku tavallaan) musiikkien, kuvien ja sanojen koplaaminen on tietenkin aina vaarassa hajota katsojan kiinnostuksen herpaannuttavaksi mössöksi, mutta tässä tapauksessa tietty hypnoottinen lataus ja hitaus – ja myös se, että pakottauduin vähän vastentahtoisestikin olemaan tunnollisen tarkkaavainen – tuotti kiinnostavan tuloksen. 


Samaa ei voi sanoa toisesta videoinstallaatiosta Travelogue (2010), jossa Lontoon matkaoppaiden tekstikatkelmien yhdistäminen joutavanpäiväiseen – siis ainakin minulle täysin avautumattomaan ja täysin motivoimattomaan – kuvamateriaaliin tuotti vain ärsytystä sen sijaan, että olisin kyennyt avaamaan "matkakertomuksen käsitettä romantisoituna historiana, dokumenttina ja henkilökohtaisena kokemuksena" – jälleen Muukkosen sanoin. Teos jäi siis täysin mykäksi. 
Sounding Back (2011) – performatiivinen teos, jossa tuubisti Tuomas Saloniemi käy muutaman kerran soittamassa eri puolilta maailmaa kootun seismografisen datan tuottamaa notaatiota oli mielestäni anakronistinen, vähän niin kuin so last dada. Ihan hauska teos toki omalla tavallaan, mutta kotoisin kuin 1910-luvulta. Siinäkään ei olisi mitään vikaa (onhan moni hyvä asia kotoisin 1910-luvulta ja harrastan niitä ihan ilolla), mutta ehkä sitä kaipaisi toiston lisäksi jotain uusia mielekkäitä metatasoja. Minä en niitä ainakaan hiffannut.
Ylen kuivaksi näyttely jäi. En saanut myöskään mitään tarttumapintaa muutamiin esillä olleisiin digitaalisiin värivedoksiin. Tietenkin jos nimi on Anyplacewhatever, niin tämähän on oikea lähetysmistapa jo määritelmällisestikin. Minulle vain arkipäiväinen havainnointikin tuottaa tällaisia epäkokemuksia ja niiden herättämiä, toisinaan hyvinkin hajanaisia asoosiaatioita jo aivan tarpeeksi, koska olen mieltynyt katsomaan maailmaa usein juuri sillä silmällä. En ehkä jaksaisi juuri taidenäyttelyssä käydä katsomassa sen ("mitä tahansa missä tahansa") affirmaatiota. Mutta voihan tietenkin olla, että oma valaistumiseni ei oikeuta kieltämään toisten mahdollista valaistumista. Niinpä sekä uskon että luulen ja varmaan toivonkin, että jonkun mielestä tämä oli hyvä näyttely. Näin sanoessani paskamainen olonikin vähän lieventyy. 

perjantai 26. elokuuta 2011

Virossa 52: Suomen siltaa rakentamassa

Tänään oli Galleria Ortonissa hauska ja toivottavasti hedelmiä tuottava tapahtuma, kun gallerian johtaja, professori Seppo Seitsalo, yhteyspäällikkö Sirpa Viljanen ja minä gallerian kuraattorin ominaisuudessa kutsuimme Viron suurlähetystön väen tutustumaan maanmiehensä Siim-Tanel Annusin (s. 1960) näyttelyyn ja gallerian toimintaan. Viisihenkisessä delegaatiossa oli mukana muun muassa suurlähettiläs Mart Tarmak ja kulttuurineuvos Liisa Ojaveer. Tapahtuma oli oikein hauska ja välitön, ja suurlähettiläs Tarmak innostui kaivamaan kännykkäkameransakin esiin nähtyään veistospuistossa Ossi Somman (s. 1926) veistoksen Globalisaatio (2006):


Siinä sitten jo ryhdytiin ideoimaan Galleria Ortonin mahdollista vierailua johonkin virolaiseen sairaalaan ja muuta siihen mahdollisesti liittyvää tapahtumapakettia. Perästä siis kuuluu – toivottavasti.

Kulahtanut kommariformalisti radiossa

Eilen aamulla olin yhdessä taiteentutkija Marko Gylénin kanssa Radio YLE 1:n Ykkösaamun haastateltavana. Aihena oli taiteen poliittisuus, ja jutun juuri syntyi Tampereelta uutisoidusta nuoren opiskelijan Juho Viitalan (s. ?) taideteoksesta, jonka toteuttamisen kaupunki esti.


Suomen Israeliin suuntautuvaa asevientiä vastustava väliaikainen teos No salaam, no shalom olisi ollut katuun maalattu, kyyhkysistä tehty arabiankielen sana salaam (= rauha).Visuaalisestikin näköjään vallan mainio teos.
Keskustelu oli vähän joutavanpäiväinen, emmekä me Gylénin kanssa ehtineet sanoa oikein mitään. Yritin kuitenkin sanoa, että tämä nykyinen oikeisto–vasemmisto-polarisaatio on täysin keinotekoinen ja tarpeeton. Minähän olen nyt sitten kuitenkin joutunut siihen mukaan, koska edustan ikään kuin sitä vanhaa vasemmistolaista kuppikuntaisuutta, joka Suomen taide-elämässä olisi muka vallalla. Tämä kävi hauskasti esiin, kun sain eräältä ystävältäni vinkin Facebookinjohon en aatteellisista syistä kuulu – keskustelunpätkästä, jossa tästä tulevasta ohjelmasta toissapäivänä esitettiin kommentteja. Toinen nuori taiteilija Riina Hänninen (s. 1985), jonka kanssa jo kerran aiemminkin olen ollut poliittisessa sananvaihdossa, arvioi kykyjäni puhua taiteesta ja politiikasta:

– Musta kantokorpi ei todellakaan ole mikään "oikea" ihminen puhumaan poliittisuudesta jollei oteta mukaan sitä pelkkää kommunisti/oikeisto asettelua. mitä mä olen aistinut niin siellä ollaan formalismin kyydissä aika rankasti. miks aina tollaset samat kulahtaneet ajatukset häh? mut marko on hyvä!
– Otso nimenomaan kumartaa valtasuhteita ja vanhoja klikkejä niinkuin kaikki melkein jotka täällä yleensä äänessä ovat, valitettavan usein Kantokorpi, siks tää maa junnaa taiteellisesti paikallaan ja nuoret suhtautuu taiteeseen pelkkänä valkosena tauluna ja hienoston runkkailuna. Tää Suomen "taidescene" on 10 ihmistä jotka riitelee keskenään ja joku akatemian formalisti paska. Siks ulkomailla on tunnettu vaan helsinki school ja pari muuta kun ei tää vaan nyt oikein toimi. 
– Pitää sanoa, mä en kestä tätä taidekeskustelua miten etääntynyt se on todellisuudesta ja mä en ainakaan jaksa kuunnella enää mitään samaa diipadaapaa tarvitaan uutta verta ja laajempaa skaalaa. 
 
Näin minusta on siis tullut kulahtanut kommariformalisti. Aika metkaa tämä toistensa ohipuhuminen. Siksi on kai vielä todettava painokkaasti pari asiaa:
1) Suomen taide-elämässä puoluepoliittisiin kähmintöihin kytkeytynyt taidepolitiikkaa siirtyi onnellisesti historiaan jo 1970-luvun myötä.
2) Suomen taide-elämässä ei viimeiseen kolmeenkymmeneen vuoteen ole esiintynyt käytännöllisesti katsoen minkäänlaisia poliittisia kuppikuntia (paitsi siis nyt viimeisten vuosien aikana yksi) – toki tietenkin monenlaisia kaverijärjestelmiä on joka alalla aina olemassa. Taide nyt vain sattuu olemaan ikään kuin jo määritelmällisesti vähän "vihervasemmistolaista", kuten Gylén radiossakin kommentoi, koska se tuppaa olemaan tavallisen ihmisen puolella ja kriittisesti erilaisiin valtarakenteisiin suhtautuvaa.
3) Museomiehet Berndt Arell ja Janne Gallen-Kallela-Sirén sekä heidän Sancho Panzansa, taidemaalari Osmo Rauhala (s. 1957) käynnistivivät tämän anakronistisen keskustelun osapuilleen vuonna 2007 – Helsingin Sanomien (23.9.2007) typerällä avustuksella. He ryhtyivät näkemään mörköjä, joita ei ole – samalla kun Arell ja GKS haalivat käsiinsä niin paljon taidevaltaa kuin mahdollista. Ja sitä on GKS:llä nyt aika paljon – Arellhan onneksi siirtyi Ruotsiin. 
4) Mitä tulee omaan mielipiteeseeni: Haluaisin lopettaa tämän turhan polarisaation niin nopeasti kuin mahdollista. Se ei vastaa maailmaa sellaisena kuin maailma nykyhetkellä toimii. Se ei ole tästä ajasta. Taiteen keskeiset kysymykset ovat toisenlaisia, ja niitä on jo pitkään määritellyt puolueiden sijaan itse taide. Onneksi.
5) Ja sitten Hänniselle, joka on vielä vähän nuori: Neuvostoliitossa tapettiin taiteilijoita, koska heidän sanottiin olevan "formalisteja". 
En siis suostu tuntemaan itseäni vielä niin kulahtaneeksi kuin Hänninen antaa ymmärtää. En suostu Paavo Väyryseksi. 
PS. Tuon vähän joutavan radiokeskustelupätkän voi ainakin jonkin aikaa kuulla YLE Areenasta tästä linkistä (alkaa noin 26 minuutin kohdalla). 
PPS. Radiosta lähdin suoraan Outi Heiskasen (s. 1937) työhuoneelle, jossa meillä oli palaveri tulevasta näyttelyluettelotekstistä, jota hänelle alan tehdä. Väliin hymyilin itsekseni, kun mietin, että mihinkähän pensastuulikansan puolueeseen Heiskanen kuuluu vai onkohan tuo korttipelien intohimoinen ystävä ja uusien sääntöjen keksijä herttaa, pataa, ruutua tai ristiä – vaiko täysin määrittelemätön valttikortti.  
  
Edellisen kerran olin tutustumassa Outi Heiskasen seinälle ripustettuihin poliittisiin asiakirjoihin noin vuosi sitten. Puolueen linja on pitänyt edelleenkin – mikä se sitten onkin.

Näyttelykuvia 443: Retki Vantaalle

Toissapäivänä tein retken Vantaalle – on aina elämyksellistä tehdä retki tähän Suomen neljänneksi suurimpaan kaupunkiin, joka Suomen kaupungeista eniten muistuttaa epäpaikkaa – kirjoittaakseni tulevaan Taiteeseen arvion Vantaan taidemuseon kokoelmien 50-vuotista taivalta juhlistavaa näyttelyä (mikä nimihirviö!): Tämä on totta? Näkökulmien maailma. Vantaan taidemuseon kokoelmat 50 vuotta (15.6.–27.8.):

Salin katossa lillui Kari Cavénin (s. 1954) mahtava lentokone Huima Mark II (2004) – muutenkin näyttely oli hienosti ripustettu.

Olipa kaikin puolin hieno näyttely! Kokoelmien pitkän historian tilkkutäkittämisen sijaan kuraattorit – amanuenssit Maria Mauno ja Päivi Rainio – olivat valinneet terävää nykytaidetta, jonka avulla oli päästy käsiksi mutamiin taiteen keskeisiin teemoihin, mitä oivaltavat salitekstit vielä korostivat.
Palaan siis vielä asiaan arvion ilmestyttyä. Mutta vielä siis ehtii: hypätkää Helsingistä junaan ja menkää Myyrmäkeen. Ovelta ovelle. Ei kestä montaa minuuttia.

Timo Saarelma (s. 1977), The Benches of Objection, 2007.

PS. Hetki myöhemmin. Tuohon alas ehti jo tulla kommentti, että Vantaan Taidemuseo ei ole avoinna sunnuntaisin. Hyvä huomio. Aikaa on siis vain tänään ja huomenna. Tähän voisi lisätä, että Vantaalla voisi kyllä nyt olla pienen kansalaistoiminnan paikka. Kunnallisen taidemuseon on syytä olla avoinna sunnuntaisin, jolloin ihmisillä olisi aikaa siellä käydä. Vaatikaa sitä!

torstai 25. elokuuta 2011

Julkaistua 191 & 192: Taiteilijan valinta & Kulttikuvaaja Koiviston pitkä ura lyhyesti

Eilisessä Kauppalehdessä ilmestyi perti kaksi juttuani. Isompi oli toissapäivänä kirjoittamani kritiikki Helsingin taidemuseon kokoelmanäyttelypaketista. Itse olin otsikonut sen "Kun ammattilaiset keräävät", mutta käyhän se näinkin:

Taiteilijan valinta  

Helsingin taidemuseossa on tilaisuus tarkastella taiteen ammattilaisten omaa taidemakua, kun esillä on kaksi merkittävää lahjoituskokoelmaa.

Useimpien taidemuseoiden kokoelmatoiminnan kulmakivenä on joku yksityinen kokoelma. Helsingissä avainhenkilö on ollut taidekauppias Leonard Bäcksbacka (1892–1963), jonka lahjoituskokoelmaa nimitetään ”Helsingin taidemuseon sydämeksi”.
Valitettavasti on myös todettava, että Bäcksbackan kokoelmasta on syntynyt riippakivi, koska sitä on sopimuksen mukaan esiteltävä jossain kokoonpanossa vuosittain. Pahimmillaan tämä on näkynyt katastrofaalisen pieninä kävijämäärinä.

Taiteilija katsoo kokoelmaa

Jotain täytyy siis aina keksiä. Nyt on keksitty hauska ajatus. Taidemaalari Viggo Wallensköldille on annettu täysin vapaat kädet koota kokoelmasta mieleisensä näyttely. Wallensköld on unohtanut taidehistorian, taiteilijoiden nimet sekä poliittiskorrektit näkökulmat ja katsonut pelkkiä teoksia. Hän on rakentanut saleja teemojen ja värimaailmojen pohjalle ja toteuttanut ennen kaikkea maalarin tapaa katsoa taidetta. Tunnelmat ovat vahvoja ja runollisia, osa hyvinkin tutuista töistä näyttäytyy ihan uudessa valossa.

Yrjö Saarinen (1899–1958), Tanssit Hyvinkäällä, 1938. Bäcksbackan kokoelma.

1980-luvun kerma

Bäcksbackan tuoreimmat työt sijoittuvat 1970-luvulle, ja niinpä legendaarisen ryöpeän renessanssihahmon, toimittajan ja sittemmin näyttelyjärjestäjä David Hasánin (1947–1997) ja hänen vaimonsa, Helsingin kaupungin taidemuseon intendentin Katriina Salmela-Hasánin (1944–1995) lahjoituskokoelma, joka keskittyy 1980-lukuun, muodostaa hyvän jatkumon Bäcksbackalle.
Hasánien kokoelma on kuin 1980-luvun suomalaisen taiteen Kuka kukin on, mutta samalla se on intiimi, ystävien teoksista koottu kotikokoelma, mitä näyttelyn runsas ja ahdas ripustuskin osuvasti myötäilee.

Juhani Harri (1939–2003), Lennossa, 1970-luku. Hasánien kokoelma.

Kiinnostavaa luettavaa

Mitään veret seisauttavaa elämystä ei näyttely tuota, ja sen kävijämääräkin on tuomittu jälleen kerran jäämään pieneksi, mutta onneksi molemmista kokoelmista on nyt julkaistu kunnon luettelot, joissa taustoitetaan ansiokkaasti – Hasánien osalta myös kulttuurihistoriallisesti kiinnostavasti kaskuillen, muun muassa Vexi Salmen toimesta – kokoelmien syntyä.
Tutkittujen teosluetteloiden julkaiseminen on sitä usein vähän näkymätöntä perustyötä, jota museoiden tulee suorittaa. Näin myös mahdollistetaan, että työt elävät varastoinnista huolimatta aitoa taideteoksen elämää: niihin voi maallikkolukija palata mielessään ja ne ovat helpommin ammattilaisten tavoitettavissa – esimerkiksi lainoina muihin museonäyttelyihin.
 
***

Toinen juttu oli ihan pikkupikkarainen teksti valokuvaaja Kullervo Koiviston (s. 1950) näyttelystä, jossa kävin maanantaina. Toimitus oli siistinyt sen oudosti, muun muassa muuttanut otsikon (heillä: "Kulttikuvaaja Koiviston pitkä ura lyhyesti" poistanut porno-sanan käytön ja pornolehtien nimet ja jopa lisännyt loppuun virkkeen "Koiviston maine on ristiriitainen, mikä sekin välittyy näyttelystä" (en minä ymmärrä, miten se sielllä olisi välittynyt). Tässä kuitenkin alkuperäinen:

Lyhyt, pitkä ura

Porno- ja lehtikuvaajana tunnettu Kullervo Koivisto (oik. Heikki Mattinen) päättää valonkuvaajanuransa pitämällä samaan aikaan elämänsä ensimmäisen ja viimeisen näyttelyn. Kestokin on aika hurja: vähän vajaa viikko. Näyttelyn loppua voi tosin juhlistaa Taiteiden yönä vähän myöhempäänkin, puolilleöin saakka.
Koivisto on tunnettu sekä tuotteliaana – muun muassa Jallu ja Kalle – pornokuvien tekijänä että myös lukemattomien pornofilmien ohjaajana. Onpa hänen kuviaan nähty Penthousessakin.
Näyttelyvieraan ei kuitenkaan kannata odottaa mitään hard corea seisovine kaluineen tai appoavoimine majavineen, sillä Koivisto on laittanut esille melko siistin otoksen tuotannostaan. On kuitenkin kiinnostava tarkastella sitä, minkälainen esteettinen ajattelu pornokuvien tekijällä taustanaan on. Tämä välittyy myös hyvin tavasta, jolla Koivisto on manipuloinut kuviaan joko pimiössä ja sittemmin tietokoneella.

Jamina

PS. 29.8. Koiviston näyttely muuten sai kiinnostavan lopun: vedokset huutokaupattin hyväntekeväisyyteen, Helsingin alueen päiväkotien taidekasvatukselle. Niin että nostakaamme hänelle yhdessä hattua!

tiistai 23. elokuuta 2011

Näyttelykuvia 442: Keräilijöitä

Tänään oli Helsingin taidemuseossa Meilahdessa pressi, jossa esiteltiin kahden kokoelman varaan rakennettua näyttelyä Galleriassa ja kotona – keräilijät Bäcksbacka ja Hasán (24.8.–27.11). Bäcksbackan kokoelman kanssa joka vuosi ihmeissään (sopimus siis edellyttää jokavuotista näyttelyä) oleva museo oli keksinyt hauskan idean: taidemaalari Viggo Wallensköldille (s. 1969) oli annettu vapaat kädet koota kokoelmasta mieluisensa näyttely:


Toinen osa (itse asiassa vain yksi huoneellinen) koostui David Hasánin ja Katriina Salmela-Hasánin lahjoituskokoelmasta, joka keskittyi 1980-luvun taiteeseen. Hauska oli myös sen perusidea: intiimi kotikokoelma oli ripustettu juuri niin ryöppyävän ahtaasti kuin se on kotona aikoinaan ollut. Tässä näyttelyintendentti Erja Pusa ja Davidin veljentytär Mikaela Hasán Marjatta Palaston (s. 1943) hauskan veistoksen takana:


Ehdin jo kirjoittaa Kauppalehteen pikaisen – taas aivan liian pikaisen – jutun huomista lehteä varten, joten palaan asiaan.

PS. Palaston teoksia ei ole viime vuosina liikaa nähty, ja taaskin juolahti mieleen, että hän on ehdottomasti yksi niistä taiteilijoista, joilta haluaisin nähdä kunnon retrospektiivin. Idean saa kaikessa rauhassa ryöstää – tai saa minutkin kutsua kuraattoriksi.

maanantai 22. elokuuta 2011

Näyttelykuvia 441: Kaikennähnyt kriitikko?

Joskus kriitikko joutuu kummallisiin tehtäviin. Kauppalehti pyysi minulta pikkujutun muun muassa Jallun ja Kallen pornokuvaajana tunnetun Kullervo Koiviston (s. 1950) ensimmäisestä ja viimeisestä valokuvanäyttelystä (20.–26.8.) Pitkänsillan kupeessa Brande Artsissa. Minähän tein työtä käskettyä:

Yksityiskohta erään kuvan manipuloidusta tekniikasta.

Palaan siis vielä lyhyesti asiaan, kun juttu ilmestyy. 
On se kuitenkin todettava, että kaikki visuaalinen kulttuuri tuntuu olevan nykyään myös taidehistorioitsijoiden aihetta – toki siis tällainenkin.

Näyttelykuvia 439 & 440: Psykoa ja politiikkaa

Perjantaina kävin iltapäivällä vielä kahdessa näyttelyssä.
Muu Gallerian studiossa oli Mailis Saralehto Rekolan Vacuum – Experiments with Disturbance (5.–28.8.), pieni video- ja ääni-installaatio, jossa vanhan sairaalan miljöön kautta tavoiteltiin Sigmund Freudin unheimlich-käsitettä (näin tiedotteen mukaan). Tämä Freudin das Unheimliche on ollut yksi taidekeskustelun trendikäsitteistä jo pitkään. Kyse on siitä oudosta tai kummallisesta fiiliksestä kun näkee samassa objektissa tai tilanteessa yhtaikaa jotain tuttua ja vierasta, mistä aiheutuu ns. kognitiivista dissonanssia, kahden ristiriitaisen kognition kohtaamista.

 
No, minullehan ei syntynyt oikein minkäänlaisia tuntemuksia, joten voisin päätellä, että teos ei ollut varsin onnistunut. Mutta ehkä vireeni ei ollut paikallaan. Vai olisiko niin, että Saralehdon akateeminen tausta – hän on vuonna 2008 tehnyt gradunsa zombie-elokuvista – on tehnyt tepposet, ja hän on lähtenyt vain kuivakkaasti kuvittamaan teoreettista ajatteluaan? Voi tietenkin olla, että joku muu, jolla on omassa henkilöhistoriassaan eväät tämänkaltaisen kognitiivisen dissonanssin kokemiseen, kokee teoksen "oikein". Tai siis ainakin taiteilijan intentioiden mukaisesti. Tai ehkä koen teosta parhaillaan vielä maanantaiaamuna ajatellessani tällaisia asioita. Tiedä häntä.

***

Kuvataideakatemian Galleria FAFAssa oli Ari Björnin (s. 1973) Vihreä huone (5.–21.8.), joka käsitteli "kodittomuuden ja ulkopuolisuuden kohtaamista julkisessa tilassa yksityisen henkilön näkökulmasta":


En minä tähänkään näyttelyyn saanut itseäni oikein virittäytyneeksi. Installoiminen ja valokuvaprintit eivät herättäneet minussa esimerkiksi sellaisia poliittissävyisiä tuntemuksia, joita olisin kuvitellut haluavani tuntea – tai siis pikemminkin pohdiskella. Toisaalta juuri tuossa vaikeuden tunteessa oli jotain kiinnostavaa, joka jäi vaivaamaan minua. Ja Björnin yksi peruskysymys oli sentään aidosti kiinnostava:


lauantai 20. elokuuta 2011

Näyttelykuvia 437 & 438: Kriitikko ilahtuu

Perjantaina suurten instituutioiden syksykauden avausvirta jatkui. Helsingin Taidehallissa oli belgialaisen Michaël Borremansin (s. 1963) Eating the Beard -näyttelyn (20.8.–9.10) pressi – taiteilijan läsnäollessa. Näyttelyssä on esillä sekä Borremansin vanhahtavaan – barokista hän ainakin ponnistaa – figuratiiviseen tyyliin toteutettuja maalauksia, pieniä vesiväri-, guassi ja piirustustöitä sekä muutama minimalistinen – ja omalla tavallaan vallan hauska – video.
Borremansin yhteydessä on tapana on puhua hänen mestarillisesta maalausjäljestään, mikä on vähän koomista siinä mielessä, että hänen käsityötaitonsa maalarina tuntuu olevan juuri sellainen kuin maalarilla pitää olemankin. Ei kai siinä mitään niin ihmeellistä pitäisi olla, että taidemaalari osaa maalata.
Mutta kyllä hänen maalauksensa ovat kiinnostavia. Niiden outo ja selittämätön tunnelma jää ehkä toisinaan vähän motivoimattomaksi, mutta kyllä useimmissa on vahva psykologinen lataus.

The Pendant, 2010.

On kuitenkin tunnustettava, että ensin minulla oli vähän sarkastinen olo paljosta melusta ("yksi nykytaiteen kysytyimmistä nimistä" ja muu tiedottamisen ylisanailu), mikä sai minut tuhahtamaan: "Suuren maailman Pasi Tammi (s. 1971)". Mutta sitten ilahduin siitä, että kykenin pääsemään ennakkoluulojeni yli. Ihan vangitsevia useimmat työt olivat. Tosin täytyy sanoa, että pääosin pienten öljymaalausten ripustus, jota Helsingin Sanomien Timo Valjakka arviossaan jo ehti suitsuttamaan, lähenteli mielestäni tahatonta komiikkaa:


Kyse ei ole siitä, että en ymmärtäisi teosten vaativan tilaa tarpeeksi, jotta ne eivät söisi toisiaan, mutta ehkä kuitenkin rajansa kaikella.  
Ilahduin kuitenkin vielä enemmän, kun katsoin vieri vieressä (!) olevia pieniä vesivärejä, guasseja ja lyijykynäpiirustuksia:  

Sarjasta The House of Opportunity, 2005.

Niissähän se vasta huikea maailma avautui – ja myös jollain tavoin yhteiskuntakriittinen.
Ja ilahtuminen sen kuin jatkui. Helsingin juhlaviikkojen toiminnanjohtaja Erik Söderblom piti varmaan parhaan virallisen pressipuheen, mitä koskaan olen kuullut. Hänen tehtävänsä oli nimittäin tietenkin taiteilijan esittelyn jälkeen vain sanoa jotain pönöttävää siitä, mikä ilo tämä yhteistyö on ollut ja mikä kunnia on saada tällainen taiteilija vieraaksi, mutta hänpä kertoikin vuolassanaisesti – ja varsin omaperäisesti – omista kokemuksistaan Borremansin teosten äärellä. Harvinainen kokemus.
Ja ilonaiheet jatkuivat vieläkin: haastatteluosuudessaan Borremans kertoi piirustusten ja maalaustensa temaattisista eroista monia kiinnostavia asioita. Esimerkiksi piirustuksissa voi Borremansin mukaan sanoa kaiken mahdollisen, mutta maalaus on tässä suhteessa paljon herkempi ja vaativampi.
En taida jättää tätä näyttelyä yhden katsomiskerran varaan.

***

Taidehallin studiossa oli esillä Emilia Ukkosen (s. 1983) vähän yli minuutin pituinen videoluuppi Cruising (2010) (20.8.–9.10), jossa pikkuruinen muovipaatti seilailee hallitsemattomasti alastoman mies- ja naisvartalon kanssa kylpyammeessa. 


Ukkonenhan on tunnettu vähän yököttävistäkin teoksista, jotka tietenkin laukaisevat aina käyttöön Julia Kristevan käsitteen abjekti, mutta tämä teos olikin selittämättömyydessään vain jotenkin hilpeä. En minä sen varsinaista sanomaa ehkä ymmärtänyt, mutta satuin istumaan Söderblomin kanssa studiossa kahdestaan, ja hän alkoi verrata sitä William Shakespearen näytelmään Loppiaisaatto, ja tästä kävimmekin varsin hauskaa vaikkakin kummallista keskustelua ja annoimme luupin mennä silmemme editse varmaankin seitsemän kertaa. Mainittakoon, että olen tavannut Söderblomin vain kerran lyhyesti, kun olimme puhumassa jossain radio-ohjelmassa, jonka aihettakaan en enää muista. Tuli sellainen tunne, että kuvataiteesta kiinostuneen teatterimiehen valinta juhlaviikkojen johtoon saattaa olla ihan hyvä asia kuvataiteelle. Jos siis kuvataiteen asemaa ensin edes jotenkin juhlaviikoilla vahvistettaisiin.

Näyttelykuvia 435 & 436 & Luettua 70: Kriitikko hämillään

Keksinpä torstaina yllättäen vitsin:

– Miksi kutsutaan suomalaista taiteilijaa, joka on pitänyt Suomessa lukuisia museonäyttelyitä ja saanut muun muassa kuvataiteen valtionpalkinnon ja runsaasti virallista tukea taiteensa vientiponnisteluille?
– En minä vain tiedä.
– No, tietenkin väärinymmärretyksi, ulkopuoliseksi ja boikotoiduksi.

Tällainen taiteilija on valokuvataiteilijana, elokuvaohjaajana ja kirjailijana – sellaisenakin hän on saanut valtionpalkinnon – tunnettu "monitaiteilija" Rax Rinnekangas (s. 1955, ent. Reijo R.). 

Rinnekangas lehdistötilaisuudessaan.

Olin torstaina Amos Andersonin taidemuseon pressissä, jossa ensi-iltansa sai Rinnekankaan photo cinema ("rainaelokuva" Rinnekankaan omin sanoin) Face to Face (19.8.–31.10). Kyseessä on 60-minuuttinen hitaasti vellova kuvavirta, jonka tarkoitus on kai lähinnä kyseenalaistaa kapitalismin luomaa valheellista aikakäsitystä sekä Amerikan ja Euroopan suhdetta. Ehdin pressin aikana näkemään teoksesta noin puolet, mutta en usko, että käsitykseni siitä muuttuisi kovinkaan paljon toisen puolen jälkeen. Mutta kun nyt sanon, että se oli auttamattoman tylsä ja jäsentymätön, toteutan todennäköisesti yhtä tekijän intentiota: saada loukkuun sellaiset ihmiset, joiden mielestä filmi on auttamattoman tylsä ja jäsentymätön. "Mitä minä sanoin", hän huudahtaisi ominaisella paatoksellaan. Siis ilmeisen hyvä teos.

Performanssitaiteilija Heikki Mäntymaa (s. 1944) poseerasi monessa Face to Facen kuvassa. Ehkä teoksen häkellyttävin hetki – tämän huomasi eräs kollegani – oli se, kun näimme kuvan Mäntymaasta vaatteet päällä.

Joku kauhea haava Rinnekangasta vaivaa ja ajaa eteenpäin itsensä ruoskinnassa. Liekö sitten kyse epäonnistuneesta kaunokirjailijan urasta? Jotenkin tämä jäi vaivaamaan minua, sillä olen nähnyt häneltä sekä monia hienoja valokuvia että muutaman hyvän tv:ssä esitetyn dokkarin, enkä ole koskaan ymmärtänyt hänen loputonta hybristään ja paatostaaan ja ikuista marinaa syrjimisestään. Hän on tällä hetkellä listallani ehdoton ykkönen sarjassa "Suomen eniten itseään täynnä olevat taiteilijat" – ei toisaalta toki läheskään ainoa sellainen. Sen verran tämä jäi vaivaamaan, että luin illalla uudestaan hänen erästä uransa vaihetta käsittelevän ja taidepoliittisen kirjan Maantiekiitäjä taiteen labyrinteissa (Otava 1996):


Olipa aivan yhtä järkyttävän huono kuin muistin. Se on tahattoman (tragi)koominen kertomus siitä, kuinka tämä väärinymmärretty samurai tapaa koko ajan "laatuihmisiä" "huippupaikoissa" – siis toki vain ulkomailla – ja tekee ensimmäisenä suomalaisena sitä sun tätä. Ja on tietenkin menestystarinansa myötä koko ajan kotimaassaan enemmän ja enemmän väärinymmärretty. Edes Osmo Rauhala (s. 1957) ei pysty tällaiseen itkuvirteen.
Jos joku vielä tekee samanlaista taiteilijamytologiatutkimusta kuin aikoinaan Vappu Lepistö (en valitettavasti löydä mistään hänen synnyin- ja kuolinvuosiaan) – taiteilijanakin tunnettu sosiologi – teki hienossa kirjassaan Kuvataiteilija taidemaailmassa (Tutkijaliitto 1991), tarjoaa Rinnekankaan ura – ja hänen tapansa kirjata sitä – loputtomasti antoisaa materiaalia.
Ehkä alan tajuta hiljalleen, että Rinnekangas on kokonaistaideteos ja sellaisena varsin vaikuttava.

***

Amoksella oli myös Terike Haapojan (s. 1974) & Co:n Edge of the Worldin (19.8.–31.10) pressi, mutta sekä teos että pressi jäivät nyt sitten vähän kokematta, koska sen paremmin Haapoja kuin museon johtaja Kai Kartiokaan eivät sanoneet teoksesta oikein mitään. Kartion mukaan se on kuitenkin teknisesti monimutkaisin teos, mitä museoon on koskaan toteutettu. Kysessä on tila, johon mennään tietokonerepun ja virtuaalilasien sekä kuulokkeiden kanssa. Luonnosta ja näkemisestä siinä epäilemättä on kyse. Koska reppuja oli käytössä vain yksi ja jäin jo pitkälle yli tunnin päähän jonossa, päätin lähteä parin kollegan kanssa Corona Baariin kahville. Niin että palaan asiaan. 
Aika hämmentynyt olo jäi tällaisesta taidepäivästä.

perjantai 19. elokuuta 2011

Julkaistua 190: Taide ja vallan rakenteet

Joskus viime vuoden puolella Minna L. Henriksson (s. 1976) pyysi minulta tekstiä kirjaansa, jossa hän esittelee eri kaupunkien (Istanbul, Zagreb, Ljubljana, Belgrad ja Helsinki) taidekentästä taideteoksena tekemiään kartoituksia. Otin tehtävän vastaan ilolla ja vähän imarreltunakin siitä, että nuorempikin väki jaksaa pitää arvossa tällaisia ehtoopuolen kriitikoita.
Tästä Mustekalan linkistä (valitettavan amatöörimäisesti skannatun pdf:n linkki sivun alalaidassa) voit tutustua Helsingin karttaan tarkemmin.  


Nyt se kirja sitten ilmestyi viime viikolla (kyselkää tätä omakustannetta vaikka Kiasman kirjakaupasta tai muista Rosebudin kaupoista):

 
Luin juttuni uudestaan ja seison oikein iloisesti sen takia. Luulen, että nykyisinä – täysin turhan ja joiltain osin jopa täysin käsittämättömän – taidepoliittisen polarisoitumisen aikoina tällainen työ on entistäkin tärkeämpää. Kun oikeistopojat Berndt Arell ja Janne Gallen-Kallela-Sirén ovat (tai onneksi jo osittain: olivat) – aseenkantajansa Osmo Rauhalan (s. 1957) vankkumattoman uskollisella tuella – korvanneet vanhat vasemmistosävyiset helmikanat ja alkaneet puhua kuppikunnista ja salaliitoista, on hauska esittää oma näkemyksensä kuppikuntien tutkimisesta ja sen tarpeellisuudesta. Minä nimittäin nukun ainakin tässä suhteessa yöni oikein rauhassa – niin vasemmistolainen kuin olenkin.
Alla alkuperäinen suomenkielinen juttu – kirjassa se on vain englanniksi käännettynä:

Taide ja vallan rakenteet

Opetin aikoinani taiteen sosiologiaa eri oppilaitoksissa, muun muassa pitkään Taideteollisen korkeakoulun täydennyskoulutuslaitoksella. Minulla oli tuolloin tapana todeta oppilailleni painokkaasti, että aina kuullessanne mielipiteitä taiteesta, kysykää välittömästi: ”Kuka puhuu? Mistä positiosta käsin?” Niinpä siteeraankin erästä Minna L. Henrikssonin yksityiskirjeenvaihdon palasta, jonka sain käsiini: ”Teos ei ole tarkoitettu heille, jotka kartassa ollessaan tuntevat mielihyvää kuuluessaan minun näkemykseeni Helsingin kuvataiteen keskiöstä.”
Minut mainitaan tuossa kartassa – ei tosin kovin kompromettoivasti – ja tätä kirjoittaessani olen muutenkin hyvin tietoinen siitä, että olen ollut Helsingin kuvataiteen keskiössä, ja jollain tavoin olen sitä edelleenkin, vaikka olenkin melkoisen riippumaton freelancer. Minulla saattaa siis olla tarve selitellä vaikka muuta väittäisinkin.
Taidemaailman todellinen tilanne on kuitenkin vielä paljon surullisempi. Useimmat toimijat eivät tiedosta lainkaan sijaintiaan vallan rakenteissa. Muistan kuinka minulla oli tapana riidellä nykyään 75-vuotiaan taiteilijaäitini kanssa. Hänellä – aikoinaan esimerkiksi valtion kuvataidetoimikunnan jäsenenä ja useaan otteeseen läänin taidetoimikunnan jäsenenä – oli tapana sanoa, että hän ei ole kiinnostunut kähminnästä vaan ”ainoastaan hyvästä taiteesta”. Sama naiivius koskee myös muita taidealan toimijoita kuin taiteilijoita. Ateneumin apulaisintendenttinä ja useiden taidesäätiöiden asiantuntijana pitkään toiminut professori Leena Peltola (1921–2008) katseli minua kerran ihmeissään ja sanoi: ”Työtänihän minä vain teen.” Olin kysynyt häneltä hieman ilkkuenkin sitä, miltä tuntuu olla niin suuri vallankäyttäjä taiteen kentällä.
Opettaessani Taideteollisessa korkeakoulussa ja Teatterikorkeakoulussa minulla oli tapana teettää oppilailla kahdenlaisia tehtäviä. Toisessa yritin saattaa heitä kartoittamaan empiirisesti makunsa kehittymistä ja siihen vaikuttaneita tekijöitä. Toisessa halusin heidän kartoittavan oman kenttänsä rakenteita. Tukenani käytin Pierre Bourdieun ajatuksia kulttuurisen tuotannon kentästä. Bourdieun mallihan (esimerkiksi kirjassa Sosiologian kysymyksiä, Vastapaino 1985) on useimmiten kaksinapainen kenttä, jossa hiipuvan avantgarden ja nousevan avantgarden välinen taistelu jännite muodostavat sen perusrakenteen, joka antaa miltei kaikelle kulttuuriselle toiminnalle pysyvän muodon. Muistan esimerkiksi tanssin maailmasta kuinka pieni maa tuotti rakenteita, jotka olivat hyvin ja myös kiusallisen helposti nimillä nimettäviä. Tuolloin oli Jorma Uotinen ja establismentti eli hiipuva avantgarde ja Reijo Kela eli kerettiläinen nouseva avantgarde. Tämä siis 1980-luvulla. Tuolloin myös tajusin, että fyysisestä iästä ei voi olla kyse, koska esimerkiksi näillä tanssijoilla on ikäeroa vain kaksi vuotta.
Pohtiessani Henrikssonin karttoja huomaan, että kaksinapaisuus on kuitenkin aivan liian yksinkertainen jännite. Siitä unohtuu myös historiallinen ulottuvuus, se toisinaan täysin ennustamaton ja idiosynkraattinen lähihistoria, joka vaikuttaa kulloisessakin taide-elämässämme. Ajatelkaamme vaikka ikään kuin puskista tullutta ja salamannopeasti kaikkialla vellonutta Guggenheim-keskustelua.
Mennäkseni hieman enemmän taaksepäin muistan esimerkiksi sen vaiheen, jolloin helmikanoiksikin toisinaan luonnehditut taidemuseoiden naisjohtajat ottivat nousevan avantgarden nopeasti sipiensä suojaan. Tähän liittyi epäilemättä jonkinlainen vähintäänkin epämääräinen vasemmistosuuntaus, jota nyt viime vuosina ollaan oltu aktiivisesti siivoamassa pois – minkä Henrikssonkin on pannut merkille. Kentän rakenne vinksahti tuolloin sellaiseksi, että kulttuurista pääomaa hamuavat nousevan avantgarden tahot saivat sitä paljon ja ehkä vähän liiankin nopeasti. Tähän poliittiseen rakenteeseen pitäisi ehkä kiinnittää vieläkin enemmän huomiota, sillä esimerkiksi minua kalvaa pelko siitä, että jonain päivänä muistelemme sitä, kuinka vain näimme asioiden tapahtuvan, kulkevan kulkuaan, emmekä huomanneet ajoissa asettua vastarintaan. Siksi Henrikssonin avaus tuntuu tärkeältä. Mieleeni tulee se, kuinka Bourdieu ja Hans Haacke kerran keskustelivat toistensa kanssa (Ajatusten vapaakauppaa, Taide 1997). Bourdieu totesi Haackelle: ”Tällaiset teokset saavat ihmiset puhumaan, eivätkä ainoastaan puhumaan taiteilijasta kuten joidenkin käsitetaiteilijoiden teokset, vaan myös siitä mistä taiteilija puhuu. Osoitat toiminnallasi, että on mahdollista muuntaa meidän ikuiset vetoomuksemme ennen näkemättömiksi symbolisen toiminnan muodoiksi, jotka suuntaisivat kirjallisen ja taiteellisen mielikuvituksen voimavarat symbolista väkivaltaa vastaan käytäviin symbolisiin taisteluihin.” Vähän ylväältähän tuo tuntuu, mutta näin minun tekisi mieleni nyt Henrikssonille todeta.
Lähihistorian tuottamien rakenteiden pohtimisen lisäksi olisi ehkä syytä kiinnittää enemmän huomiota julkisen ja yksityisen sfäärin väliseen jännitteeseen, jolle on tosin vaikea löytää selkeitä syy- ja seuraussuhteita. Johan Fornäs on todennut (Kulttuuriteoria, Vastapaino 1998): ”Käynnissä on jatkuva julkisen ja yksityisen rajoja koskeva kamppailu, joka muodostaa ja tuottaa uudelleen niitä molempia. Kamppailun tuloksena yksityinen ja julkinen sfääri ovat joskus selkeästi toisistaan erillisiä alueita, joskus taas toisiinsa limittyviä tendenssejä.”
Symbolisen pääoman sosiaalisia ja poliittisia merkityksiä sekä rakenteellisia ulottuvuuksia ei ole välttämättä tiedostettu kovinkaan hyvin suomalaisessa kulttuurikeskustelussa. Siksi tällainen Henrikssonin kaltainen kartoittaminen on äärimmäisen tärkeää toimintaa. Vielä Fornäsin sanoin: ”On erittäin valitettavaa, ettei julkisen sfäärin kulttuurista haaraa ole vielä käsitelty ja teoretisoitu yhtä intensiivisesti kuin poliittista. Yleisen, mutta usein jakautuneen ’julkisen mielipiteen’ muodostaminen on vain tarinan toinen puoli. Yhtä tärkeää on tutkia sitä, miten eri yleisöt käyttävät symbolisia ilmaisumuotoja jakaakseen esteettisiä ideoita, makuja ja elämäntapoja.”
Tähän kuvioon on vielä syytä liittää talouden rakenteet ja esimerkiksi taiteen kentässä vaikuttavat taloudelliset alistussuhteet ja sidonnaisuudet, joita on tutkittu varsin vähän tai ei lainkaan ja jotka varsinkin nykyisessä taide-elämässämme tuntuvat olevan erityisen kompleksisia ja suorastaan huutavat kartoittajan työn jatkamista.
Siis sekä pelkään että myös toivon, että Henrikssonin työ on vasta alullaan.